Nerudan talossa : muuan syntymäpäiväkertomus

Confieso que he vivido – Tunnustan eläneeni. Kuusikymmentä vuotta, kirjoja rakastaen. Kuvassa kirjastoamanuenssi Kari Paakkinen

Pablo Nerudan talossa Santiago de Chilessä mieleen tulvii muistoja 1970-luvun Chile-solidaarisuusliikkeestä. Mietin menneen ja tämän ajan vallanpitäjiä ja sortajia, sanan- ja ilmaisunvapautta, historian opetuksia. Sitkeänä korvamatona soi päässäni vanha Agit Prop –klassikko Allendelle: ”Mitä he luulivat saavuttavansa, saivat otsaansa Kainin merkin, vastaansa kaikkien kansojen vihan …” Lentokoneessa Madridista Santiagoon Suomessa 40 vuotta asuneita, Chilestä 1970-luvulla paenneita. Nyt matkalla entiseen kotimaahansa, jossa on vakaa yhteiskunta ja toimiva demokratia. Presidenttinä Verónica Michelle Bachelet Jeria, ensimmäinen Chilessä valittu naispresidentti.

Kapteenin baari Nerudan talon La Chasconan alakerrassa ja kesäbaari ylätalossa kuin odottaen, että runoilija palaisi. Valparaiso ja Isla Negra – ehdinkö vielä sinne? La Chasconan Neruda rakennutti Matilde Urritelle, salaiselle rakastetulleen, josta tuli myöhemmin hänen kolmas vaimonsa. Talon huoneet kertovat omaa kieltään Nerudan vauraasta, kultivoituneesta, taidetta, kauniita esineitä ja nautintoja rakastavasta elämästä 1950- ja -60-luvuilla ennen kuin Chilen sotilasvallankaappaus päätti kaiken.

Talo toimii nykyään museona ja suosittuna turistikohteena. Museokaupassa iloinen myyjätär houkuttelee ostamaan t-paidan. En kuitenkaan taivu pinkkiin väriin, jota hän naureskellen suosittelee.

Pablo Neruda, alkuperäiseltä nimeltään Ricardo Eliecer Neftalí Reyes Basoalto (1904-1973) oli Latinalaisen Amerikan luetuimpia ja rakastetuimpia runoilijoita. Hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1971. Kirjailijana Neruda oli sekä eroottisten rakkausrunojen että poliittisen ja yhteiskunnallisen runouden mestari. Pentti Saaritsan mukaan myös suuri viinin ystävä, jota nautintoainetta hän runoissaan usein ylisti.

Kotiin palattua on taas kerran luettava Antonio Skármetan ”Nerudan postinkantaja”. Kirja on pieni helmi, upea kertomus Nerudan ja hänen postinkantajansa Marion ystävyydestä, lyriikan ja metaforien voimasta naisasioissa, ja myös Chilen poliittisesta tilanteesta 1970-luvun alussa. ”Imua, eroottista tenhoa ja lempeän ironian sävyttämää huumoria.”, kuten edesmennyt kriitikko Hannu Waarala kirjoitti arviossaan Keskisuomalaisessa.

Kotona Suomessa luen uutisista, että Nerudan kuolemaa tutkitaan uudelleen.

Kansainvälinen oikeuslääketieteilijöiden asiantuntijaryhmä on ilmoittanut uusista tutkimuksista, joiden mukaan Neruda ei ehkä kuollutkaan eturauhassyöpään, joka on ilmoitettu viralliseksi kuolinsyyksi. Ruumiista löydettiin tuntematonta bakteeria, jonka alkuperää tutkitaan. Toistaiseksi ei ole kuitenkaan pystytty pitävästi määrittelemään murhattiinko Neruda.

Paluu lämpimästä Chilen keväästä Suomen hyiseen syksyyn hytisyttää kehoa. Lohdutukseksi luen Nerudan säkeitä:

”Tiedän, että viini ei pakene kirkuen
kun talvi saapuu
eikä se lymyä hämäriin kirkkoihin
etsimään tulta vaatteet rääsyinä roikkuen
vaan se lentää vuodenajan yllä,
talven yllä joka on vasta saapunut
tikari jäykkien kulmakarvojen välissä”

Istahdan lempituoliini ja kaadan lasillisen Concha y Toro –viinitilalta ostettua Carménerèa ja avaan ”Nerudan postikantajan”. Kissa hyppää syliini, kuten sillä tapana on, ja kiertyy kerälle sylissäni. Talven tikarit ovat kaukana.

Taustalla soi Petri Petterssonin tulkinta Nerudan runosta ”Tämänkin hämärän”. Sävellys on Petterssonin, käännös Pentti Saaritsan:

”Tämänkin hämärän olemme kadottaneet,
kukaan ei nähnyt meitä käsikkäin tänä iltana,
sinisen yön tulviessa yli maan …
… Putosi kirja jota luetaan aina hämärän tullen,
ja kuin piesty koira valahti viitta jalkoihin.
Aina, aina illoin sinä kaikkoat
sinne missä hämärä vyöryy ja nielee patsaat”.

Confieso que he vivido – Tunnustan eläneeni. Kuusikymmentä vuotta, kirjoja rakastaen.

Kari Paakkinen
kirjastoamanuenssi

<< edellinen artikkeli  seuraava artikkeli >>