Tommi Salakan juhlapuhe

Arvoisa johtokunta, hyvät varastokirjastolaiset,

ensiksi haluan kaikkien meidän kolmen puolesta kiittää viraston johtoa ja kaikkia asiasta vastuullisia henkilöitä tästä huomionosoituksesta. Tosin omasta puolestani minä olen hiukan hämmentyneissä tunnelmissa. Käsien kautta on kulkenut vuosien mittaan uutta liikkeenjohdollista ja sarasvuolaista kirjallisuutta. Eräistä niistä on saanut käsityksen, että kymmeniä vuosia samassa paikassa on täyttä luuserimeininkiä.  Niiden mukaan työntekijä on noin 5 – 7 vuodessa antanut parhaan panoksensa työpaikalle. Sitten hänen pitäisi älytä vaihtaa maisemaa.

Sen verran ahdistuin, että etsiskelin vastamyrkkyä tälle ajattelutavalle. Sellaista löytyikin: antiikin Roomasta. Tasavallan ajan hautakirjoituksissa paljastuu kokonaan toinen meininki.  Roomalaiset tajusivat, että sotilaat, legioonat ovat todella hyödyllisiä, kun halutaan laajentaa alueita. Mutta lopullisesti suuren valtion pitää koossa pätevä virkakunta.

Se näkyy tasavallan merkkimiesten hautakirjoituksissa. Niissä ylistetään lyhyesti heidän valtion vakauden hyväksi tehtyjä tekoja. Lyhyesti, sillä virka itsessään oli jo sellaisenaan ylistysruno, joka ei kaivannut kaunistavaa kukkaiskieltä.

Luonteenlujuus ja velvollisuudentuntoinen palvelu valtion viroissa – näistä muodostuu se virtus, joka näkyy vaikkapa Scipioiden hautakirjoituksissa. Juuri se laski perustan Välimeren herruudelle.

Pikakelataan lähemmäksi nykyaikaa, tullaan Etelä-Pohjanmaalle, keskiajalle. Talot sijaitsevat lähellä toisiaan. Kylän pellot ovat siinä ympärillä. Jokaisella talolla on myös omia metsäpalstoja, eräomistuksia kauempana kylästä. Talvella talonpojat lähtevät riistan pyyntiin. He virittelevät omien erämaidensa ympärille jopa satoja pauloja pyyntipolkujensa varteen. 

Tällaisen pyyntipolun eli paulajakson nimenä oli paulakeino tai paulavirka. Murteissa löytyvä sana virka on tarkoittanut muun muassa jonoa, riviä tai pyydysjonoa. Kaikki nuo talonpojat keskiajalla Etelä-Pohjanmaalla olivat oikeastaan virkamiehiä, rihmasilla linnustavia metsämiehiä.

Virkatie oli siis ansapolku tai rasteilla merkitty polku. Tässä kohdin koin eräänlaisen valaistumisen. Ehkä tämän takia virkatien pitää edelleenkin olla mutkikas ja hankala. Metsästäjä siellä meidän alitajunnassa vain taitaa kaivata uusi haasteita.

Tämä metsästäjänäkemys ratkaisi myös asian lopullisesti ja poisti ahdistuksen: sarasvuolaiset ovat väärässä. Sillä hyväksi metsästäjäksi ei synnytä eikä tulla muutamassa vuodessa. Se vaatii pitkää kokemusta ja lukuisia havaintoja riistan käytöksestä.

Mikä on tuo metsästäjän vainu Varastokirjaston kielelle käännettynä?

Se on sitä, kun kaukopalvelussa osataan paikantaa tilaus umpisurkeista viitteistä huolimatta.

Se on sitä, kun kausijulkaisuissa osataan ratkaista, onko tämä oikea kausi ensinkään vai monografianako se pitää luetteloida tai huomataan epäillä olisiko kyseessä erilainen international edition lehdestä, jonka European edition meillä jo on.

Se on luetteloinnissa käsitystä vaikkapa siitä onko tämä latvialaisen tekijän nimi genetiivissä eli mistä kohdasta nimeke nimiösivulla alkaa.

Siksi toivon vilpittömästi, että myös teillä nuoremmilla olisi edelleen mahdollisuus hankkia lisää kokemusta näissä valtiollisissa metsästyshommissa tässä talossa.

Kiitos siis vielä kerran merkittävästä huomionosoituksesta, nämä ansiomerkit pääsevät kotona arvoiselleen paikalle. Hienoa, että myös johtokunta oli läsnä tässä tapahtumassa. Te teitte tästä erityisen arvokkaan ja juhlavan tilaisuuden.

Kuvassa varastokirjastolaiset: Johanna Vesterinen, Aki Ropponen, Tuula Salakka, Tommi Salakka ja Varastokirjaston johtokunnan edustus: puheenjohtaja Ari Muhonen, varapuheenjohtaja Minna Abrahamsson-Sipponen.

 

<< edellinen artikkeli